”Vuonna 1998 tapahtui Pöllöjen yhdistyminen OLS:iin ja Jarkko Sarpola alkoi luoda lajikulttuuria. Ilman häntä OLS:n salibandyä ei olisi”, silloinen valmentaja Kari ’Muikku’ Moilanen arveli omassa haastattelussaan 28. tammikuuta.
Salibandyjaoston puheenjohtajan paikan otti Jarkko Sarpola, joka teki valtavan työn taipaleen alussa, kerrotaan puolestaan OLS 135 vuotta -historiikissa.
Mitä miehelle kuuluu nyt?
”Laitan itseni likoon, kun johonkin lähden.”
Vaikeita ja kipeitä aikoja – myös näitä kuului Sarpolan salibandyvuosiin.
Väsyminen, loppuun palaminen ja terveyden pettäminen – siksi oman tarinan kertominen aluksi mietityttää.
”Sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran soitit, purin juttuja ja ajattelin. Se tuntui kuitenkin kivalta, että Kari muisti”, Sarpola taustoittaa myöhemmin sovittavan haastattelun aluksi ja viittaa Moilasen tarinaan.
”Laitan itseni likoon ja kun johonkin lähden, lähden kunnolla. Nuorena energiaa riitti homman pyörittämiseen mutta minulla oli myös yksi heikkous: jos joku muu ei ollut täysillä mukana, se sai minut varpailleen. Suurin osa ympärillä olevista oli kuitenkin hyviä ihmisiä.”
Sarpola korostaa, että puhuessaan heikosta johtamisesta, hän tarkoittaa itsestään.
Tällä tarinalla on onnellinen loppu mutta aloitetaan se kuitenkin alusta.
HYVÄNLAATUISTA HULLUUTTA
Kolmikko Risto Knuutinen, Ville Koret ja Jarkko Sarpola mietti, että sähly on mukava jääkiekon oheistreeni, jota voisi pelata sarjassakin.
Oulusta ei löytynyt seuraa, joten nykyinen salibandytuomari Koret otti selvää sellaisen perustamisesta. Syntyi Pöllöt SBT. Vuosi oli 1993.
Sarpola kävi neuvottelemassa Urheilutalon harjoitusvuoroista ja sai alkajaisiksi perustella, millainen laji on kyseessä. Kun hän sai vakuutettua, että salin lattiaa ei ole tarkoitus tuhota, heltisi pari myöhäisillan vuoroa.
Ensimmäisellä vuorolla kolmikko palloili keskenään ja pohti, mistä saataisiin lisää pelaajia. Yksi lehti-ilmoitus teki sen, että seuraavissa treeneissä oli jo noin 40 pelaajaa. Lajille oli ilmiselvää tilausta.
”Laukan Juha oli mukana. Kaverissa oli jotain ja heitin, että ala sinä valmentajaksi. Juha otti sen tosissaan ja kun hän tuli seuraaviin treeneihin, hän oli käynyt lainaamassa kirjastosta kirjan Innebandy. Juha oli analyyttinen, vastakohta joukkueelle”, Sarpola muistaa.
Jätkäporukka pelaili ensimmäiset vuodet ja apinanraivo-teemalla joukkue nousi porras kerrallaan nelosdivarista ykköseen.
”Nelosesta kolmoseen noustiin ensimmäisellä yrittämällä ja täydellä tuurilla. Jotain hulluutta siinä oli.”
Näihin aikoihin Jerry Ruhanen tuli pelaamaan ja Jarkon aisapariksi toimiston puolelle.
”Jerry oli huippukaveri valmentajana ja puuhamiehenä. Hulluja hommia Jerryn kanssa muistelen lämmöllä. Rahasta oli aina tiukkaa ja lajin myyminen vaikeaa. Lajia pidettiin luutapallona ja sanottiin, että tulkaa takaisin sitten, kun olette ykkösessä.”
”Jotain hulluutta siinä oli.”
Lajille haettiin näkyvyyttä esimerkiksi yhtäjaksoisen salibandyn pelaamisen ME-yrityksellä. Piti pelata 72 tuntia ja niin, että koko ajan kentällä on 5 + 5 ja maalivahdit.
”Seuraavalla viikolla ei ollut paljon jätkiä treeneissä.”
Oman aikakautensa valmentajia Juha Laukkaa, Kari Moilasta ja Jerry Ruhasta Jarkko Sarpola kiittää runsaasti.
”Oli onni, että he kaikki olivat niin sitoutuneita ja juuri oikeaan aikaan hommissa. Olen iloinen, etten koskaan erottanut heistä ketään, vaikka vaikeitakin aikoja oli.”
PELAAJASKOUTTAUKSEN ALKEET
”Ei me tiedetty mistään mitään. Oltiin ihan puukäsiä”, Sarpola kuvailee ja jatkaa tarinaa.
”Tsekistä tuli kahden pelaajan kaupittelujuttu ja ajattelin heti, että nyt kyllä tartutaan tähän. Joku järki oli kuitenkin mukana ja kysyin, olisiko heistä jotain nauhaa. Kohta tuli VHS kotiin. Pari minuuttia katsoin, kun kaksi jätkää läpsytteli ja ajattelin, että katson tarkemmin myöhemmin, mutta nauhoitin vahingossa päälle Englannin Liigan pelin. Nimet jäi mieleen, eikä heistä ole hirveästi kuulunut myöhemmin.”
Petri Turunen oli aivan eri luokkaa.
”Agentit antoivat vinkkiä, että Kuopiossa olisi hyvä pelimies. Pyysin näytille, Petri tuli ja vakuutti heti. Moilasen kanssa katsottiin, että tämä jätkä on saatava. Tehtiin todella kovasti töitä, että Petrin koulun vaihdos onnistui Kuopiosta Ouluun. Tekihän se kyllä pisteitä! Arvostan Petriä pelimiehenä sekä siitä, miten hän teki muun muassa Leijonaliigan”, Sarpola kehuu.
Lämmöllä hän miettii muitakin pelaajia, joita oli mahdollisuus saada riveihin.
”Esimerkiksi Mikko Helanen, Sami Kuorilehto, Tommi Ahola, Antti Laitinen ja Jori Isomäki, vaikka yksi tai kaksi pelaajaa ei tee vielä joukkuetta. Rooleja on niin monenlaisia, ja kolmos- ja neloskentät raatoivat yhtä lailla.”
KORVAAMATON VÄSYY
”Pöllöissä oli menty jätkämeiningillä ja homma kehittyi. Kun tiputtiin takaisin kakkoseen (vuonna 1998), ajattelin, että jotain on tehtävä, ettei homma kuole kasaan.”
Neuvotteluja toiminnan siirtämisestä leveämpien hartioiden kannettavaksi käytiin OLS:n ja Oulun Pyrinnön kanssa. Tulokas oli alkuunsa peikko vanhoille lajeille, mutta Seppo Rounaja halusi salibandyn Luistinseuraan ja yhdessä Hannu Rourun kanssa operoi muutoksen.
Tässä vaiheessa Sarpola yritti siirtyä takavasemmalle edarin taustahommiin mutta palasi takaisin, kun pyydettiin maksamattomien laskujen nippua selvittelemään.
Seuraavat vuodet olivat urheilullisia menestyksiä mutta taustatyössä vaikeita.
”Liian nopeasti nousimme ylös kakkosesta ykköseen ja sieltä liigaan. Vuosi 2000 oli huonoin mahdollinen ajankohta nousta, sillä Kärpät nousi samaan aikaan jääkiekon SM-liigaan”, samoista tukijoista ja euroista kilpailleen salibandyjoukkueen manageri muistaa ja korostaa, etteivät vaikeudet toki Kärppien vika ollut.
”Toisekseen omaa pelaajatuotantoa ei ollut, koska nuoriin ei ollut panostettu ja jouduttiin hommaamaan pelaajia. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi pitänyt vain pelaamalla pudota. Oikea linja on kasvattaa omia junnuja, joskus vaikka sarjanousun hinnallakin.”
”Meni vuosia, etten ollut kiinnostunut mistään salibandyyn liittyvästä.”
Lopulta miehen niksautti raiteiltaan eräs perjantai-illan episodi.
”Olin ollut työreissulla maanantaista perjantaihin ja menin perjantai-iltana seuran toimistolle maksamaan laskuja ja tekemään mainossoppareita sekä Urheilutalolle laittamaan seuraavan päivän peliä. Olin kotona kymmenen aikaan ja puolilta öin soi puhelin, että mistä Tampereella saa keltaisia sukkia. Se katkaisi kamelin selän. Ajattelin, että en voi olla näin korvaamaton kaveri. Itse olin ajanut itseni siihen tilaan.”
”Vuonna 2002 olin loppuun palanut ja lähdin. Meni vuosia, etten ollut kiinnostunut mistään salibandyyn liittyvästä.”
URHEILU – HIENOA MUTTA KULUTTAVAA
Vaikka itsestään ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ei Sarpolalta aina onnistunut, pelaajia hän auttoi monen hädän hetkellä.
”Olin tukemassa pelaajia, jos heillä meni jotain perseelleen. Siinä olin hyvä. Sanoin, että nuorena tulee tehtyä typeryyksiä ja hölmöilytkin kuuluvat asiaan.”
Urheiluseuratoiminta jatkui tauon jälkeen Rovaniemellä, kun Jarkko Sarpolaa pyydettiin Rovaniemen Kiekkoon auttamaan markkinoinnissa ja rahaa keräämään.
”Silloin ymmärsin jääkiekon ja salibandyn myynnin eron. Jääkiekossa soppareita ja rahaa tuli aivan eri tavalla.”
”Tiedän fyysiset rajoitteeni ja elämä on tätä nykyä tosi hienoa.”
Vuonna 2009 Sarpolalla loppuivat niin työnteko, seuratoiminta kuin helikopterilentäjäopinnot, kun hänellä todettiin sydänlihasrappeuma. Sydämestä oli jäljellä enää parikymmentä prosenttia ja lääkäri ihmetteli, miten mies on vielä hengissä.
”Kaikki loppui kuin seinään. Päivän urotyö oli kävellä postilaatikolle ja takaisin”, mies kuvaa silloista kuntoaan.
Sydämentahdistin pitää nyt huolen, että pumppu toimii.
”Tiedän fyysiset rajoitteeni ja elämä on tätä nykyä tosi hienoa. Urheilukin oli hienoa, mutta hirveän kuluttavaa.”
JARKKO SARPOLA
- 50 vuotta
- Asuu Rovaniemellä, vaimo ja kolme tytärtä
- Seuraa urheilua edelleen, esim. Rovaniemen Kiekon pelejä
- Ohjaa nuoria kilpakalastajia ja toimii vapaaehtoistyössä Suomen Ilmavoimamuseon tutkijana
- Terveisiä OLS:lle: ”Kaikkea hyvää! Uskokaa hommaan, sillä jossain vaiheessa juniorityö riittää ja sitten pelataan mitaleista. Leijonaliiga on ainoa keino saada joukkue menestymään ja ammentaa pelaajia. Tämä on älyttömän hyvä linja, joka kantaa ennemmin tai myöhemmin.”
Teksti: Tinja Huoviala